Minna Kangasmaa | Annelie Wallin
ID:I galleri, Tukholma, Ruotsi
3.–19.10.2025
“Growing Landscapes” voidaan tulkita vähintään kahdella tavalla. Ensimmäinen tapa on ymmärtää se niin, että maisema on lauseen subjekti ja on aktiivinen oman kasvunsa toteuttaja. Näyttelyn nimen sopiva käännös olisi silloin ehkä “Kasvavat maisemat”. Maisema tarjoaa elämälle sen, mitä elämä tarvitsee – esimerkiksi vettä ja ravinteikasta maaperää. Mutta perinteisesti elämää ylläpitävien ja äidillisten piirteidensä lisäksi maisema sisältää myös joukon perustavanlaatuisia rajoja ja kynnyksiä, jotka yhdessä määrittävät siellä elävien organismien olemassaolon ehdot. Nämä vaihtelevat sen mukaan, millainen kyseinen maisema on: kuusipuu kuihtuisi nopeasti autiomaassa, ja kaktus ei viihtyisi vuoristoisessa talvimaisemassa. Kun maisema esiintyy subjektin muodossa, se näyttäytyy yhtäältä elämän antajana ja toisaalta lain säätäjänä.
Toinen tulkinta “Growing Landscapes” -nimelle on nähdä maisema objektina, joka syntyy oletetun, mutta tekstissä näkymättömän subjektin toimien kautta tämän aikomusten mukaisesti. Sopiva käännös voisi tällöin olla “Maiseman viljely” tai “Viljellä maisemaa”. Kuka on se subjekti, jolla on etuoikeus määritellä maiseman muoto? Historiallisesti tällaista subjektia ei voi yksiselitteisesti määrittää. Yksittäisten organismien tai lajien vaikutus ei ole ollut muita suurempi, vaan ne ovat itsekin olleet maiseman vaikutuksen alaisia. Tämä havainnollistaa, kuinka vaikeaa on edellisen tulkinnan mukaisesti vetää rajaa maiseman ja sen asukkaiden välille – tehdä toisesta passiivinen ja toisesta aktiivinen. Lantakuoriainen ja lantapallo, jota se vierittää, tulisi ehkä ennemmin nähdä yhtenä kokonaisuutena kuin kahtena erillisenä ja toisistaan riippumattomana yksikkönä – prosessina, jossa lantakuoriainen ja maisema syntyvät ja muotoutuvat keskinäisen vaikutuksen kautta. Arvellaan esimerkiksi, että erilaiset levälajit rikastuttivat miljoonien vuosien aikana ilmakehää hapella, mikä puolestaan mahdollisti uusien elämänmuotojen kehittymisen – ja nämä puolestaan jättivät omat jälkensä ympäristöönsä, ja niin edelleen. Maisema ei siis ole jotakin pysyvää ja muuttumatonta, vaan dynaaminen liike, joka kuluttaa ja samalla uudistaa omia impulssejaan. Ympäristön muuttaminen, maiseman viljely, merkitsee näin ollen viime kädessä itsensä muuttamista. Mitä se merkitsee meille – ja sille, mitä kutsumme modernisuudeksi?
Teksti: Arvid Bergman
Harmaa alue
”Näyttelyssä on esillä installaationi Harmaa alue. Se on paikkasidonnainen taideteos, joka on syntynyt paikan päällä ”in situ” galleriatilaan. Materiaalina on polttamaton savi.
Harmaa alue on prosessiteos, jonka olen aloittanut vuonna 2018 Helsingissä. Aloitin teoksen tekemisen painelemalla märkää, pehmeää savea käsin suoraan näyttelytilan rakenteisiin, kahden pinnan risteävään kohtaan. Näyttelyn aikana savi kuivui, halkeili ja muokkasi teosta omalla tavallaan. Näyttelyn päätyttyä keräsin kaiken kuivuneen saven talteen. Seuraavassa näyttelyssä kokosin kuivat savipalat muistiini nojaten uudelleen tilaan. Sittemmin olen jatkanut teosta muissa näyttelyissä painelemalla märkää savea käsin seinälle, huoneen nurkkaan, lattian ja seinän liitoskohtaan tai muuhun rajapintaan, josta savi on kuivuessaan saattanut pudota ja asettua uudella tavalla. Jokaisen näyttelyn jälkeen olen kerännyt kuivuneen saven talteen ja seuraavassa näyttelyssä koonnut sen yhdessä aikaisempien palojen kanssa uudeksi paikkasidonnaiseksi teokseksi näyttelytilan lattialle. En merkitse savipalasia mitenkään, mutta muistan melko hyvin, missä ja miten olen painellut pehmeän saven muotoonsa.
Näyttelytilaan paikan päällä kokoamani teos syntyy joka kerta uudelleen. Sen siirtäminen hajottaa sitä, samoin saven kuljettaminen näyttelypaikasta toiseen. Ajan myötä savi murenee yhä pienemmiksi palasiksi ja muuttuu vähitellen tomuksi. ”