Elina Vieru | Amanuenssi, Oulun taidemuseo
Takavuosina teiden varsille oli pystytetty yhteiskunnallisten etujärjestöjen ja toimijoiden mainoslauseita, joista yksi mieleenpainuvimpia on ollut ”maaseutua ei voi tuoda” Hieman kevytmielisempiä assosiaatioita synnytti toinen klassikko: ”ota riski, rakastu suomenruotsalaiseen”. Kuvanveistäjä Minna Kangasmaa on ottanut uusimmassa, vuosille 2007–2009 ajoittuvassa
teossarjassaan Systema naturae haasteekseen tuoda luonto näyttelytilaan – ei varsinaisesti materiaalien kautta, vaan sisältöjen merkityksellistäjänä ja muodonannon innoittajana. Luonnon taiteellisessa hyödyntämisessä ei sinänsä ole mitään poikkeuksellista, onhan kyseessä tematiikka, josta jokaisella on omakohtaisia havaintoja ja kokemuksia – ja usein varsin miellyttäviä.
Kangasmaan lähestymiskulma aiheeseen on ollut monivuotisen prosessin tulos. Luonnontieteen tapa jäsentää eliökuntaa loogisena kokonaisuutena muoto-oppeineen ja luokitteluineen yhdistyy kuvastoon, josta voisi käyttää nimitystä naiseuden kollektiivinen perintö. Metallilangasta virkatut pitsikukkaset ja posliinilautasista leikatut kiiltokuvamaiset kasvustot edustavat arkista jokanaisen estetiikkaa, josta löytyy alaviitteitä myös bourdieulaiseen taidemaun ja vallan sosiologiaan sekä modernistisen kuvataiteen dekoraatiopelkoon ja käsityön alhaiseen statukseen. Siinä missä suomenruotsalaiseen rakastuminen on leikkisesti ajateltuna jotain normikäyttäytymisestä poikkeavaa, mutta kulttuurista diversiteettiä lisäävää, on Kangasmaan taiteessa esiintyvä luonnontieteellinen systeemiajattelu ja pitsimallien rekonstruoiminen epätodennäköinen, mutta ihmeen toimiva parisuhde, jonka jälkeläisissä voi havaita molempien vanhempien hyviä geenejä.
Ennen kuin siirrymme lähemmin tarkastelemaan Systema naturae -sarjan yksittäisiä teoksia, on syytä hieman pysähtyä edeltäneeseen Isoäidin perintö -teemaan, johon liittyi samanniminen näyttely Rauman taidemuseossa 2006. Minna Kangasmaan tuotannolle on ollut ylipäänsä luonteenomaista teemallinen kehittely ja yksilöllisesti varioituvien teosten hahmottaminen kokonaisuuksina. Isoäidin perinnön ideahautomona oli taiteilijan isänäidin laaja tekstiilitöiden jäämistö, johon kuului paljon huolellisesti tallennettuja käyttämättömiä käsityötaidonnäytteitä, mutta myös keskeneräiseksi jääneitä töitä.
Isoäidin perintö -sarjassa (2003–2006) Kangasmaa toi näkyväksi luovuutensa varhaiset taustat pohtimalla omaa yhteyttään käsitöihin ja toisaalta nykykulttuurin suhtautumista kädentaitojen tarpeellisuuteen, perinteisiin ja uusiin ilmenemismuotoihin. Tekstiilitöihin liittyvä säilyttämisen ja jatkuvuuden vaaliminen johti hyvinkin konkreettisiin tekoihin, kun Kangasmaa omalla taiteilijan tulkinnallaan saattoi eteenpäin ja osin päätökseen edesmenneen sukupolven pyrkimyksiä. Käsin tekemisen rooli on muuttunut teollisen sarjatuotannon ja todellisen kulutuksen ylittäneen tavaramäärän myötä välttämättömyydestä harrastukseksi, jossa tekemistä motivoi sekä lopputuotos että tekoprosessi itsessään. Vaikka huoli käsityöosaamisen uhanalaisuudesta on aito teknologisoituneessa elinympäristössämme, ala näyttää toisaalta hyvin selviytymiskykyiseltä. Tilastonkeskuksen viimeisimmän vapaa-aikatutkimuksen mukaan käsityöt ovat edelleen Suomen ylivoimaisesti suosituin harrastus. ”Käsityöt, kädentaito ja askartelu” -kategoriaan sijoittuvat blogit ovat nettilistausten kärjessä ohi ”Elämää ja arki” – sekä ”Muoti, vaatteet ja tyyli” -kategorioiden. Viimeaikaiset käsityötrendit kuten kaikenlainen tuunaaminen ja kierrättäminen, sosiaalinen neuleaktivismi, pipoja virkkaavat pojat ja ruohonjuuritason kaupunkitaidetta edustava neulegraffiti-ilmiö ovat saanet paljon mediajulkisuutta. Alun perin lohikalojen kutuvaellusta kotijokiin tarkoittava homing-termi, suomeksi kotoilu, kotona puuhailu ja tee-se-itse-tekeminen viestittävät tulevaisuustutkijoiden mukaan lähiyhteisöllisyyden merkityksen kasvamisesta yltiöyksilöllisyyden vastapainona.
Taidehistoriassa naisen ja käsityön ikiaikainen sidos on ollut feministitutkijoiden kriittisen luennan kohteena viimeiset neljä vuosikymmentä. Naissukupuolen deterministinen yhteys käsitöihin on ollut hidaste ja suoranainen este murtautua esiin ammatillisesti varteenotettavana yksilönä: 1800-luvulta lähtien taideyhteisö marginalisoi naiset taiteentekijöinä itseään toistavaan, anonyymiin ja pikkunäppärään käsityöhön sekä siihen rinnastettavaan koristetaiteeseen. Ajan stereotypioiden mukaisesti tunteiden, ruumiillisuuden ja yksityisen sfäärin määrittelemä naissukupuoli ei yltänyt miehiseen rationaalisuuteen ja käsitteellisyyteen - toisin sanoin kykyihin, joita tarvittiin oikean, kanonisoidun taiteen tekemiseen. Samaiset tutkijat ovat korostaneet, että naiseuden ja käsitöiden kytkös selittää edelleen osaltaan taiteen sukupuolittuneita valtasuhteita. Toisaalta monet nykytaiteilijat ovat ottaneet aikoinaan väheksytyt aiheet, materiaalit ja menetelmät taidetta demokratisoivan kokemuksen, toiminnan ja tiedon malleiksi ja ovat siten olleet purkamassa korkeakulttuurin ja arkikäytäntöjen eroa.
Isoäidin perintö -sarjan yksittäiset teokset lainasivat ulkomuotonsa tekstiilitöiden perustyypeistä; naisten puvuista, pirtanauhoista, tilkkutäkeistä ja virkkausmalleista, mutta olivat pääsääntöisesti toteutettu kovista materiaaleista kuten metallista, betonista ja laastipohjaan kiinnitettyjen rikottujen posliinilautasten paloista. Teeman läpikäymisen myötä Kangasmaa on todennut kasvaneensa ulos käsityöproblematiikasta, joskin uusimmassa Systema naturae -teossarjassa hän on edelleen pitänyt matkassa pitsikuviot, joiden läheinen yhteys kasvimaailmaan on johtanut Kangasmaan tutkimaan ihmisen luontosuhteen rakentumista yleisemminkin.
Niinkin erilaiset asiat kuin käsitöiden pitsimallit ja Carl von Linnén teoksessa Systema naturae (1. painos 1735) kehittelemä eliökunnan luokittelujärjestelmä tarjoavat Kangasmaalle välineen systeemiajattelun samankaltaisuuksien tarkastelulle. Edellinen edustaa mikrohistoriallista hiljaista tietoa, jälkimmäinen tieteen systema super storya. Teoksessa Queen Anne’s Lace – Original Copy (2009) Kangasmaa pohtii taideteokseen liittyvää originaalisuuden ja autenttisuuden vaatimusta. Suurelle valkoiselle lavalle levittäytyvä sähkölaitteiden käämilangasta virkattu kasvipopulaatio pitää sisällään monimutkaisen viittausten verkoston. Queen Anne’s Lace -niminen luonnonvarainen porkkana (lat. Daucus carota) on lainannut koiranputkimaisen kukintonsa pitsimallin aiheeksi, kuvio on muuntunut ja levinnyt lukemattomien käsiparien ja mallikirjojen kautta, tutkija on nimennyt kasvin tunnetun pitsimallin mukaan ja kuvanveistäjä humanisoi luontoa käsityön kautta osaksi inhimillistä todellisuutta. Teoksen alaotsikko Original Copy myöntää installaation sekä toistavan olemassa olevaa että luovan ainutkertaista. Taideteoksella on tekijä, luonnonkohteilla ei – ellei sitten puhuta uskonnollisin käsittein Jumalasta tai tieteen termein itse itseään ylläpitävästä ekosysteemistä. Teoksen näyttämöllinen esillepano korostaa, että kyseessä ei ole luonnollinen luonto, vaan rakennettu ja käsitteellistetty tilanne, jossa ihminen on esteettisenä kokijana luonnon hyödyntäjä. Ihmisen luonnolle antama välinearvo ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta, että luontoa arvostettaisiin sen itsensä takia ilman ihmiseen liittyvää etua.
Moniosaisessa betonireliefissä Greenwashed Detail I (2009) toistuu sama pitsimäinen kuvio yksittäisten teososien pinnalla hentoina kohoumina ja koko teoksen sommitelmassa, jossa Kangasmaa on noudattanut itselleen tyypillistä detaljien kautta kokonaisuuteen -rakentumistapaa. Teoksen kolmen osan lisäksi läsnä on pääteltävissä oleva neljäs: se mistä elementit ovat irrottautuneet ja mihin ne voisivat palautua – perimmäisenä liikuttajana olevaan alkukuvioon. Samalla teos havainnollistaa miten eri osat luovat oikeanlaisessa keskinäisessä suhteessa tasapainon, harmonian. Suurikokoisesta, näyttelytilassa pala palalta kootusta reliefistä löytyy myös yhtymäkohtia idän kulttuureihin, erityisesti islamilaisen ornamentiikan loistokkaaseen perintöön.
Yksityiskohtia hyvin toistava ja plastinen betoni on ollut yksi Minna Kangasmaan suosikkimateriaali vuodesta 2005 lähtien, jolloin hän toteutti Oulun kaupungin prosenttitaidehankintana mosaiikkibetonireliefin Kasvu Patamäen kouluun. Kangasmaata viehättää betonimateriaalin assosiaatiotiheys; brutaalin ja kauneuden dialogi, takavuosien lähiörakentamisen ankeus, nykyarkkitehtuurin maalauksellinen betoniminimalismi ja julkisen taiteen kestävyyskriteerit. Betoni ei ole luontoystävällinen materiaali – Viherpestyn yksityiskohdan nimi viittaa paitsi vihreän värin antaneeseen teolliseen toimenpiteeseen, kuparisulfaattipesuun myös ihmisen taipumukseen peitellä väärinkäytöksiä, epäkohtia ja ristiriitoja näennäiskeinoin. Teos saa katsojan miettimään kauneuden dilemmaa; se ei ole automaattisesti hyvää ja tavoittelemisen arvoista, vaan siihen voi sisältyä myös narsistinen pinnan, ulkokohtaisuuden ja turhuuden ulottuvuus.
Luontoa voidaan lähestyä väline- tai itseisarvojen näkökulmista, vaikka toisinaan ero ei ole selkeärajainen. Ekologinen, taloudellinen ja esteettinen eli luonnon kauneuden tai maiseman arvottaminen ovat keskeisiä arvottamisen perusteita. Voidaan ajatella, että ihminen painottaa luonnon arvoja useimmiten eri järjestyksessä kuin miten luonto itse toimisi. Luonnon ekologinen arvo määräytyy ihmisen antamien ja luonnon omien arvojen perusteella, jotka voidaan jakaa neljään ryhmään: lajin ulkonäkö, lajin hyödyllisyys ihmiselle, lajien toiminta ekosysteemissä ja lajin harvinaisuus eli uhanalaisuus. Lajin ulkonäköön perustuvassa luokittelussa eli lajiestetiikassa arvohierarkian yläpäässä komeilevat isot, karvaiset tai höyhenilliset kasvinsyöjät, värikkäät linnut ja kukkakasvit. Seuraavaksi kirivät isot, karvaiset tai höyhenpeitteiset petoeläimet, näitä seuraavat vastaavat pienikokoiset eläimet ja hännänhuippuna tulevat lajimäärältään rikkain ryhmä, hyönteiset ja muut selkärangattomat, joista on todettu, että ne ovat ”pieniä otuksia, jotka pyörittävät maapalloa”.
Lajiestetiikan menestyjistä kukkakasvit nauttivat kuvataiteen erityissuojelusta, mutta kauneuden näkökulmasta kasvien arvottaminen on jossain määrin hankalaa. Yleinen tosiasia on, että mitä kauniimpi kukka, sitä arvostetumpi kasvi. Toisaalta myös vähemmän näyttävät kasvit ovat yhteyttämisen vuoksi elintärkeitä koko ekologiselle systeemille. Kirjailija Markku Envall on todennut, että vaikka kukkia on monennäköisiä, yksikään niistä ei ole ruma: ”Ne olivat ennen kauneutta, josta tuli niitä yhdistävä kategoria. Kauneus on vain abstraktio, ulosveto, luonnosta.”
Minna Kangasmaan kaksiosainen teoskokonaisuus Woodland Lace (2009) ammentaa edelleen pitsimäisistä mielikuvista, mutta ei kukkalähtöisesti, vaan puiden lehvästöjen, oksistojen ja latvustojen fraktaalista klorofyllitylleistä käsin. Teoksen ensimmäinen osa koostuu eläväpintaisesta lastulevystä rakennetusta pöydästä, jonka päälle on sijoitettu selattavissa oleva kirja. Kirjassa esitellään valokuvin ja tekstein kuvitteellinen Woodland Laces Collection 2010, jonka mallistot ovat kotoisin erilaista metsätyypeistä kuten hyvin hoidetuista luonnonmetsistä, sademetsistä tai rauhoitetuista aarnimetsistä. Teosidea sai alkunsa Saksassa Künstlerhaus Schloss Wiepersdorfissa, jossa Kangasmaa vietti puolivuotisen residenssityöskentelyjakson 2008. Sikäläisten metsien vaihteleva kunto kituvista talousmetsistä virkistysalueiden majesteettisiin lehtipuuvanhuksiin innosti Kangasmaata tarttumaan kameraan ja näpsimään tuhansia taivastaustaisia yläviistokuvia. Kangasmaa on sanonut havainnoivansa ja valikoivansa asioita ympäröivästä todellisuudesta verkkokalvotartuntapohjalta, nopeasti ja intuitiivisestikin. Lehvästöjen kollaasit ovatkin kuin häikäistymisen, optisen ja sielullisen, aiheuttamia toistuvia ja monistuvia jälkikuvia.
Woodland Lace -teoksen toinen osa muodostuu kahdesta kontrastisesta elementistä: hyönteisen verkkosilmää muistuttavasta vessapaperirullien kennostosta ja ilmassa riippuvasta pahkapuutorsosta. Jokaisesta sähköistystä vessapaperirullasta avautuu impressionistinen kuultokuva; ilman, valon ja lehtivihreän manifesti. Woodland Lace -teoksessa Kangasmaa on käyttänyt kuvanveiston luonnonläheisimmäksi ja kotoperäisimmäksi miellettyä puumateriaalia vähemmän elinvoimaisessa, tuotteistetussa muodossa; vanerina, paperina, kartonkina ja luonnon itsensä exitukseen saattamana. Muutoin esteettisesti huolitellun installaation mielenkiintoisin kuokkavieras onkin pahkaruho, jonka mukanaolosta taiteilija on hieman hämmentynyt, mutta innostunut. ”Tämä on minulle uusi suunta, jota olen vielä vähän epäkypsä kommentoimaan. Se on kuitenkin varmaa, että en halua teoksiani koettavan vain esteettisesti tai käsitteellisesti.” Luonto itsessään on äärettömän monimuotoinen ja sille mikä ensisilmäykseltä vaikuttaa tarkoituksettomalta tai rumalta, löytyy paikka laajemmassa luonnon järjestyksessä. Kuolema ja rappeutuminen kuuluvat luonnon kiertokulkuun siinä missä syntymä ja kukoistus.
Woodland Lace -teoksen pahkapuu ja toinen antiveistos, betoninen Greenwashed Detail II (2009) muistuttavat ruumiillisuudessaan japanilaistaustaisen buto-tanssin minimalistista, groteskia ja avoimen määrittelemätöntä muotokieltä, joka perustuu sekä tekniikka- että improvisaatiopohjaisiin harjoituksiin. Buton filosofisena lähtökohtana on ihmisen näkeminen osana luontoa, rumuuden ja kauneuden, alitajuisen ja tietoisuuden kokonaisuutena. Samoin kuin buton alkuperäinen nimitys ”Ankoku butoh” tarkoittaa vapaasti käännettynä askelta pimeään, maanalainen, epämääräinen ja hämärässä viihtyvä juurakko synnyttää kukan kauneuden, opettaa butopedagogi Ken Mai. Viherpesty yksityiskohta II -teoksen lattialle sijoittuva litistynyt, reunoiltaan rapautunut muoto on vailla sulokkuutta, taituruutta ja jopa mieltä. Silti siinä on jotain hyvin liikuttavaa; tehdasvalmisteisesta anonyymistä pinnasta erottuvat taiteilijan polvenpainaumat ikään kuin hän olisi kumartunut katsomaan kuvajaistaan betonipeilistä. Ääripäät sulautuvat yhteen ja peili kuiskaa: sinä olet kaunis ja ruma, päiväperhonen ja yökiitäjä. Friedrich Schilleriä vapaasti mukaillen: ”Etsitkö kaikkein suurinta, kaikkein korkeinta, luonto voi sen sinulle opettaa. Mitä se on ilman omaa tahtoa, ole sinä tahtosi kautta”.
Lähteet
Suulliset lähteet
Minna Kangasmaan haastattelu 8.2.2010.
Sähköiset lähteet
Laakso, Saara, 2009. Buton ydintä etsimässä. http://www.liikekieli.com/kolumniesseet
Collanus, Miia, 2009. Käsityöblogit edelleen suosiossa. http://tavantakaa.blogspot.com
Painetut lähteet
Envall, Markku, 2009. Mikä keisarin on. WSOY, Juva.
Haapala, Arto – Oksanen, Markku (toim.), 2000. Arvot ja luonnon arvottaminen. Gaudeamus Kirja, Yliopistopaino, Helsinki.
Järvinen, Kari (toim.), 2000. J.W. Goethe – Kasvin muodonmuutos. Biodynaaminen yhdistys ry. Tammer-Paino Oy, Tampere.
Kontturi, Katve-Kaisa, 2006. Feminismien ristiaallokossa. Keskusteluja taiteen ja teorian kytkennöistä. Eetos-julkaisuja 3. Tampereen Yliopistopaino Oy – Juvens Print, Tampere.
Ojanen, Eero, 2001. Kauneuden filosofia. Kirjapaja Oy, Hämeenlinna.